Moni muistaa Kubrickin Hohto elokuvan, jossa elokuvan pääsankari, Jack , lähtee perheensä kanssa asuttamaan tyhjää hotellia kauas sivistyksen parista. Hänellä on huumaava ajatus siitä, kuinka hän kirjoittaa siellä eristyksissä ollessaan hyvän kirjan ja tarttuukin työhön innokkaasti. Toisin kuitenkin käy. Autio hotelli tyhjine huoneineen ei kirvoitakaan kirjailijalle inspiraatiota ja oma perhekin alkaa pikkuhiljaa tympiä. Tyhjät paperit tuijottavat häntä vaativasti ja lopulta Jack alkaa seota kuvitellen itselleen juttuseuraa ja juhlia ympärilleen. Vaikka emme itse sekoaisikaan siihen pisteeseen, että tarttuisimme kirveeseen uupumispäissään, tunnistamme varmasti sen epätoivon, kun hauskuus poistuu elämästä.
”Mies se tulee räkänokastakin, mutta ei tyhjännaurajasta.”
”Itku pitkästä ilosta, pieru tyhjän nauramisesta.”
Olen miettinyt, mihin asti elämässäni hauskuus oli itsestään selvä asia. Lapsena iloa toivat monet asiat: kaverit, harrastukset, lomamatkat, kivat perhejutut, eläimet, mummola, karkit ja pelit. Koulu ei välttämättä aina ollut niin hupaisaa, mutta sen vastapainona oli iloa tuovia asioita niin paljon, ettei se rasittanut. Mihin nämä kepeys ja tasapaino katosivat? Sanoisin, että työelämään astuminen oli minulle taitekohta, jossa liiallinen vakavuus astui elämääni. Ehkä sitä oli ruokittu jo kouluaikanakin, mutta olin onnistunut välttelemään sitä kiitettävästi. Työ, jo pelkkänä ajatuksena, oli jotain hyvin, hyvin vakavasti otettavaa, johon täytyi suhtautua asiallisesti sekä suurella kunnianhimolla. Jostain syystä edelleen hyvin monessa työpaikassa ilo, hauskuus ja kepeys käsitetään ei-toivottuina ominaisuuksina. Eräs ystäväni joutui kerran esimiehen puhutteluun siitä syystä, että hän oli työpaikallaan liian iloinen. Valituksen tekijöinä eivät suikaan olleet asiakkaat, päinvastoin hän oli erittäin pidetty hoitaja, vaan muut työtoverit. Niin kuin ihminen olisi vähemmän tuottava ja innovatiivinen, kun hänellä on mieli korkealla. Eikö kuulosta ihan hullulta? Kilttinä ja kuuliaisena ihmisenä imin tämän mentaliteetin itseeni, mutta en pitänyt siitä koskaan. Jokainen työpaikka alkoi ahdistaa tietyn ajan jälkeen ja työstä tuli hetkellisesi kammottava peikko, jota kiersi kaukaa.
Kun aloitin yrittäjänä, en uskonut että hauskuus enää koskaan poistuisi elämästäni. Sainhan tehdä juuri niitä asioita, joita rakastin, eikä minulla ollut ympärilläni yhtään masentavaa työtoveria tai kyttäävää pomoa! Lensinkin pitkän aikaa töiden suhteen kuherrusvaiheen sateenkaarisillalla tehden pitkiä päiviä ja ottaen lisää projekteja. Vaikka sain pitää hauskaa töideni kanssa, minua seurasi kuitenkin vanhoista työpaikoista mukaan tarttunut ankeuttaja, joka patisti, että ihmisen pitää tehdä paljon töitä, jotta pärjää ja on ansainnut elantonsa ja leponsa. En pitänyt kunnon vapaita tai lomia, koska en kokenut niitä ansainneeni. Pitäähän sitä ensin tehdä tosi paljon, ennen kuin voi levätä. Kuinka paljon on tosi paljon? Minun kohdallani määre ei tullut koskaan täyteen. Olin tuonut saman suorituskeskeisen itseni omaan firmaani enkä ollut edes tajunnut sitä. Pelkkä työhauskuuskin voi kaataa vaakakupin: Mitä laittaa toiselle puolelle vastapainoksi?
Keho on viisas. Se on ihan ärsyttävän viisas. En ollut sairastanut liki kymmeneen vuoteen ja yhtäkkiä sairastuin kaksi kertaa peräkkäin influenssaan. Huonoa tuuria, voisi sanoa, mutta minulle se oli pysähdys ja ison mietinnän paikka. Mitä on tapahtunut? Miksi keho reagoi näin? Huomasin, että olin tehnyt ihan liian paljon töitä ja olin ollut jo pitkään todella väsynyt. Keho oli kyllä antanut ennakkovaroituksia, mutta ajattelin vielä silloin, etteivät palautumisajat koske minua. HAHA! Huomasin myös, että olin unohtanut monet muut asiat, jotka tuovat elämääni iloa: ystävät, ulkona haahuilu päämäärättömästi, kirjojen lukeminen, tanssiminen aamuun asti hikipäässä paljain jaloin, runoilu, kirjoittaminen, maalaaminen, ruuanlaitto, humaltuminen hyvässä seurassa, käsityöt, kirjastossa hiippailu ja tapahtumissa käyminen. Olin unohtanut vastapainon! Olin unohtanut hauskanpidon! Vaikka työ olisi kuinka kutsumusammatti ja sieluntehtävä, niin se ei voi olla ainoa iloa tuottava asia elämässä ja tästä tasapainosta elämä pitää kyllä huolen. Kipuileeko sinun kehosi jatkuvasti ilman mitään syytä? Haluaako se kertoa sinulle, että on muutoksen paikka?
Iloa ja hauskuutta täytyy löytyä jokaisesta päivästä, jotta niiden voimaa antava tasapaino säilyy. Elämän pitäisi olla sellaista, että ilonpisarat säihkyvät matkassa aamusta iltaa, seuraten työhön, vapaa-aikaan ja ihmissuhteisiin. Ei riitä, että tarvomme maanantaista perjantaihin sumuisessa pakkoelämän suossa ja viikonloppuna yritämme täyttää riemun tyhjiötä. Ei riitä, että riudumme useita kuukausia odottaen horisontissa siintävää lomaa, joka antaa meille viimein sen vapautuksen, jota olemme odottaneet? Vapautuksen mistä? Elämästä, jonka me olemme itse rakentaneet. Olemme kaikki ansainneet iloa, leikkiä, hauskuutta ja hupailua ihan joka ikinen päivä. Mitä jos pukisit joka päivä päällesi vaatteet, jotka ilahduttavat sinua, säästämättä niitä juhlatilaisuuksiin? Mitä, jos tekisit asioita ihan vain siksi, että se on sinusta hauskaa? Ilman, että sen tarvitsee näyttää hyvältä ulkopuolelle tai kehittää sinua paremmaksi ihmiseksi. Kun puhut työpaikallasi, otatko esille vain elämän epäkohtia vai kerrotko, mitä hauskaa kissasi teki tänä aamuna? Milloin olet nauranut ilman alkoholin vaikutusta niin paljon, että Tenalle olisi ollut käyttöä?
Vyöhyketerapian puolella hauskuuden tasapainottelu näyttäytyy usein silloin, kun elämässä on jokin negatiivinen asia, joka vie paljon energiaa. Se voi olla jatkuva kipu, sairaus, pitkään jatkunut stressitila tai suru. Tämmöisissä tilanteissa ajatukset alkavat helposti pyöriä pelkästään ongelmiemme ympärillä ja siitä itsestään koituu kehon stressitila, itse ongelman lisäksi. Tätä tasapainottaaksemme voimme lähteä keskittämään huomiota niihin asioihin, jotka juuri sillä hetkellä tuovat elämään iloa. Se voi olla jokin hyvin arkinen ja pieni asia, vaikka koiran kanssa ulkoilu tai ruuan laittaminen. Toinen saattaa kokea hetkellistä iloa lehden lukemisesta tai kukkien kastelusta. Jokainen ihminen itse määrittää sen, mikä tuo hänelle iloa ja keveyttä elämään. Sitä ei voi kukaan toinen määritellä eikä sen pitäisi olla arvotettava asia. Sen sijaan, että miettisi, kuinka saan sen inhottavan asian pois elämästä, alkaa tuomaan elämään positiivisia asioita, yksi kerrallaan. Se, mihin keskitämme ajatuksemme, lisääntyy: Hyvässä ja pahassa.
”Rankka työ, rankat huvit.”
”Työ tekijänsä palkitsee.”
”Ain´ laulain työtäs tee.”
Tanssittamo on monelle paikka, johon tullaan rentoutumaan ja hakemaan vastapainoa elämän vakavuudelle ja juuri sellaiseksi se on tarkoitettukin! Meillä Suomessa moni harrastustoiminta tähtää kiiltäviin lopputuloksiin ja edistyksellisiin suorituksiin. Mitataan, arvotetaan, kilpaillaan ja kilvoitellaan. Jaetaan ihmiset pienestä asti tasoryhmiin ja pidetään huolta, että vain parhain kerma pääsee esille. Kilpailemisessa ei itsessään ole mitään pahaa ja monet ihmiset saavat siitä elämäänsä juuri oikeaa iloa. Se ei ole kuitenkaan kaikkia varten, eikä se ole Tanssittamon toiminnan lähtökohta. Minä ja kaikki ohjaajat teemme tätä työtä sen vuoksi, että se tuo iloa ja hyvää oloa ja se riittää. Laitan lapun luukulle heti, jos opettaminen alkaa joskus tuottaa stressiryppyjä naururyppyjen sijaan! Toivonkin sydämeni pohjasta, että kaikki valitsisivat harrastuksekseen sellaisen asian, joka oikeasti tuo elämään iloa, keveyttä, rentoutta ja hyvää mieltä. Tanssitaan aina ennen kaikkea itseä varten ja omasta sydämestä käsin!
Luin kevään aikana Tuomas Marjamäen kirjoittaman Spede, nimittäin, kirjan, joka kertoo Suomen yhdestä suurimmasta viihdeteollisuuden persoonasta Pertti Pasasesta. Spede työskenteli nuoresta miehestä lähtien ihan viimeiseen hengenvetoonsa asti. Hän näytteli, ohjasi, käsikirjoitti ja tuotti kymmeniä elokuvia ja tv-sarjoja. Pari asiaa jäi erityisesti mieleeni: Hän piti aina huolta vapaa-ajastaan. Hän kuulemma viivasi kalenteristaan aina yhden viikon yli kuukaudesta, jolloin lähti ulkomaille golfaamaan tai tekemään jotain muuta mielekästä. Hän varmasti nautti täysin työstään, mutta oli ymmärtänyt tasapainon merkityksen. Tämän lisäksi hän kuulemma kysyi työtarjouksen esittäjältä aina näin: ”Onks se kivaa? Ja saaks siitä rahaa?” Hänen mielestään työtä ei kannattanut tehdä, jos edellä mainitut kriteerit eivät toteutuneet. Ilo edellä!
Tätä blogia kirjoittaessani olen jo tehnyt muutoksia työtahtiini ja se tuntuu hyvältä! Ilo, kepeys ja huumori ovat palanneet elämääni ja toivon, etten niitä koskaan enää menetä <3
” Too much work and no play makes Jack a dull boy.” – The Shining (Hohto)
Kirjoittaja: Henna Ikkala, 36-vuotias Tanssittamon yrittäjä, vyöhyketerapeutti, äiti, puoliso ja ikuinen elämän ihmettelijä.
Lue myös: Levosta käsin
