Olen aina ollut ihminen, joka nauttii vauhdista. Päivissä on pitänyt olla monta menoa, liikkuessa nousta syke ja tulla kunnolla hiki. Kaikki mitä tehdään, tehdään kaikella voimalla, yön yli, syömättä ja nukkumatta. Olen ajatellut että enemmän on enemmän. Olen uskonut, että ihminen kehittyy ainoastaan kovalla työllä, uhrautumisella ja kaikkensa antamisella. Olen vienyt kehoani äärisuorituksiin ja piiskannut mielessäni itseäni, kun tulokset eivät olekaan olleet toivotunlaiset. Olen sanonut ”Kyllä” joka ikiseen työtarjoukseen ajatellen että näin tulee tehdä. Ei maailmaa makaamalla parane? Lopputuloksena väsynyt ihminen, jonka työnjälki on ollut keskinkertaista, elämänlaatu pohjamudissa ja keho sanonut yhteistyösopimuksen irti. Vasta makaamalla maailma parani.

Ajankäyttö ja omien voimavarojen säätely ovat tämän ajan uusia opinkappaleita. Maailma on joka suuntaan auki, tavoitettavuus huippuun viritetty, vaatimukset itselleen ja toisille kovia. Ympärillä pyörivä maailma tuntuu kehittyvän nopeammin kuin ihminen itse. Kiire näyttää olevan ihmisen arkitoveri. Koemme itsemme jatkuvasti väsyneiksi ja suurin osa haaveilee irtiottoa arjesta. Milloin me olemme tulleet siihen pisteeseen, että tarvitsemme pakoreitin omasta elämästämme, jonka olemme suurimmaksi osaksi ihan itse rakentaneet ja valinneet?

Vitsailen usein samalla lauseella, kun esittelen itseni: ”Hei olen Henna Ikkala ja aloin yrittäjäksi sen takia, että saan pitää töissä villasukkia.” Tämä lause sisältää syvän totuudensiemenen. Aloin yrittäjäksi siitä syystä, etten kykene sulautumaan nykyiseen työelämän tahtiin ja vaatimuksiin. Tee töitä vuosi ilman lomia. Sinulle määrätään työtahti ja tehtävät, sopeudu niihin. Työ- ja loma-aikoja voi toivoa, mutta ne harvoin toteutuvat. Järjestä koko muu elämäsi työsi ympärille. Meitä kiinnostaa tuottavuus, ei teidän työntekijöiden hyvinvointi ja työolosuhteet. Tee töitä kireässä ilmapiirissä, jossa ihmiset eivät tunne toisiaan eivätkä välitä toisistaan. Palavereja, laatukriteerejä, budjettikiristyksiä. Ennen kaikkea: Kiirettä, kiirettä, kiirettä. Itse työ hukkuu harmittavan usein kaiken tämän alle. Se työ, jonka haluaisi tehdä rauhassa ja hyvin. Se, työ johon haluaisi keskittyä ja jolla on oikeasti jotakin väliä niin tekijälle itselleen kuin työn kohteelle. Työn tekeminen lakkaa itsessään palkitsemasta. Työ, joka on pelkkä ansaintaväline, ei ole enää sielua ruokkivaa, uutta synnyttävää ja positiivista virtausta tuottavaa työtä. Ei ihme, että niin moni työpaikka polkee paikallaan ja elää jatkuvassa työvoimavaihdoksessa.

Jatkuvassa kiireessä ihminen muuttuu robotin kaltaiseksi. Hän toistaa samoja kaavoja, ehtimättä miettimään asioita sen syvällisemmin. Kun pomo pyytää ideoimaan jotain uutta, aivot lyövät tyhjää. Kiire ja samat rutiinit tappavat leikillisyyden, josta luovuus ja uudet ideat kumpuavat. Samaa leikillisyyttä me tarvitsemme myös omaan elämäämme. Ihan jokainen. Aikaa, rauhaa, lepoa, jossa ei olla koko ajan tuottavia, tosissaan ja todellisuudessa kiinni. Jokainen on kokenut tämän tavalla tai toisella. Kuinka metsälenkillä pää onkin yhtäkkiä täynnä huippuideoita ja mieltä painaneet asiat järjestyivät kuin itsestään. Kuinka puutarhatöiden jälkeen onkin kuin uusi ihminen. Tanssitunnin jälkeen tekee mieli ilmoittautua sille uudelle kurssille, jota on jo pitkään miettinyt. Viikonloppu rakkaan kanssa peiton alla, kertoen toisilleen hassuja juttuja, ja tutkien toista kuin ihmettä. Naurua täynnä oleva ilta ystävien kanssa, jossa kukaan ei yrittänyt päteä tai olla parempi kuin on.  Samaa rentoutta olisi hyvä saada mukaan työelämäämme. Me emme tietenkään voi siirtää puutarhatöitä suoraan toimistomiljööseen, mutta kiireettömyyden ilmapiirin, toisten ihmisten kohtaamisen ja leikillisyyden voi siirtää ihan mihin vain.

 

Levosta ja rentoudesta käsin meidän ajattelumme laajenee. Näin käy myös keholle. Toisin kuin sykemittarit ja aktiivisyysrannekkeet väittävät, todellinen kehitys tapahtuu itse asiassa levosta käsin. Toki sitä lihasta pitää aktivoida, jotta se kasvaa, mutta kasvu loppuu, mikäli se ei saa lepoa. Uskon vahvasti, etten ole ainoa, joka on treenaamishuumassa unohtanut levätä ja jonkin ajan kuluttua koko liikunta ei enää tunnu hyvältä. Se, mikä ennen antoi energiaa, tuntuukin vievän sitä pois. On entistä väsyneempi. Kuinka minä voin olla väsynyt vaikka olen tehnyt joka ikisen aerobisen harjoituksen, joita digitaalinen valmentajani on tälle viikolle suunnitellut? Minunhan pitäisi olla elämäni kunnossa juuri nyt!

Tanssin puolella törmään usein samaan kysymykseen: ”Miksi minä olen aina yhtä jäykkä, vaikka kuinka paljon olen tanssinut ja harrastanut liikuntaa?” Keho ei valitettavasti saa lisää liikkuvuutta pelkästään liikkumalla. Sitä pitää venyttää ja rentouttaa. Vaikka vuodesta toiseen tahkoasi menemään salilla ja tanssitunneilla, samat jäykkyydet pysyvät, ellei niihin kohdenneta avaavaa liikettä. Liikeradat tulevat pysymään aina samoina kuin mitä kehosi antaa niille myötä. Jos haluat kehoon lisää liikelaajuutta, siihen ei ole muuta tietä kuin oikeanlainen kehonhuolto, venyttävät ja avaavat liikkeet sekä rentoutus. Näihin harjoitteisiin meidän pitää kuitenkin lähteä rauhoittumisen kautta ja tästä syystä emme koe niitä niin tehokkaiksi ja tärkeiksi, kuin sellaiset harjoitteet, joissa poppi soi ja hiki lentää. Matalatempoinen ja kehoa avaava liike on kuitenkin monelle juuri se paras lääke stressin lievitykseen. Jos elämässä muutenkin menee lujaa, tunnin hikilenkki nostaa kehon stressitasoja entisestään ja kohta löydät itsesi entistä väsyneempänä sängyn pohjalta huonosti nukkuneena, koska kohonnut kortisonitaso on valvottanut sinua ja olet ehtinyt miettiä läpi jokaisen kauhuskenaarion, jota tuleva päivä ja viikko tuovat tullessaan.

Levosta puhuttaessa ei voi olla käsittelemättä myös unta. Kuulun itse ”yön yli”-nukkujiin. Se tarkoittaa sitä, että kun opettelen uutta asiaa tai olen uudessa tilanteessa, minun täytyy saada nukkua yön yli, jotta asiat päässäni jäsentyvät. Kun menen tanssitunnille, jossa tehdään minulle täysin outoa liikekieltä, en pääse ensimmäisellä kerralla mukaan oikein mihinkään. Jo yhden yön jälkeen saatan napata kaikesta kiinni. Hyvin pitkään vähättelin unen merkitystä elämänlaatuni kannalta. Tuntui jotenkin hienolta sanoa että parin tunnin yöunilla vedin tämänkin päivän. Työnlaatu ja intensiteetti tuskin olivat kovinkaan korkeat. Yritin myös vuosikausia painia ylipainoni kanssa juoksemalla sitä vastaan. Vasta kun opettelin nukkumaan, painoni putosi 20 kiloa kuin itsestään.

Väsyneenä ei jaksa tehdä hyviä valintoja. Ei ruuan suhteen eikä oikein muutenkaan. Pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat väsyneenä vuorilta, kaikki ihmiset ärsyttäviltä ja positiiviset ajatukset tekopyhiltä. Väsymyksestä käsin ei synny muuta kuin pakotettuja ajatuksia ja väärin perustein tehtyjä päätöksiä. Maailman eniten myydyssä kirjassa on lause: ”Älä tee väsyneen töitä.” Se on viisaasti sanottu ja ihan totta. Miksi sitä kuitenkin vuosikausia väsytti suurella ylpeydellä itseään?

Olenko minä tänä päivänä aina tarpeeksi lepäävä, joka päivä venyttelevä, positiivinen ja alati innovatiivinen ihminen? En todellakaan. Joudun jatkuvasti olemaan hereillä näiden asioiden kanssa ja muistuttamaan itseäni lepäämisen ja hidastamisen tärkeydestä. Väsyn edelleen turhankin usein, koska pidän työstäni niin paljon, että annan sen välillä viedä itseäni liian lujaa. Otan henkilökohtaisesti asioita, jotka voisi antaa valua kuin vesi hanhen selästä. Vaadin itseltäni edelleen liikaa enkä kuuntele hyviä neuvoja. Koen kuitenkin, että tällä hetkellä minulla on työkalut, joilla voin tehdä asioille jotakin. Tunnistan, kun aikatauluissa täytyy tehdä muutoksia. Tiedän mitä tehdä, jos uusia ideoita ei synny, enkä koe olevani innostunut. En anna työni ja itseni vaipua rutiinien lamauttavaan kuoppaan vaan hälytyskellojen soidessa tehdään muutoksia. Pysähdyn ja kuuntelen – sekä itseäni että muita. Voin itse päättää omista työajoistani, työn määrästä ja sisällöstä sekä pitää lomaa silloin kun sitä tarvitsen. Kukaan muu ei täytä kalenteriani eikä liikuta kehoani kuin minä itse joten täytyy opetella olemaan itselleen se paras esimies. Uskon, ettei näissä asioissa kukaan ole täydellinen eikä elämän ole tarkoituskaan olla koko ajan täydessä hallinnassa ja balanssissa. Kaaoksen kautta syntyy aina jotain uutta ja horjuminen on merkki kehityksestä. Se on kai sitä elinikäistä oppimista.

Kirjoittaja on tanssija,Tanssittamon yrittäjä , vyöhyketerapeutti, yksityisen iltapäiväkerhon vetäjä Hintan koululla, äiti, puoliso, ystävä ja ikuinen elämän ihmettelijä Henna Ikkala.

Jaa tämä kirjoitus: