Elämme aikaa, jossa oman ulkokuoren tuunaus on huipussaan. Tarjolla on valtava määrä koulutuksia, tietoa ja valmentajia, jotka kaikki ovat valmiita tekemään juuri SINUSTA paremman version itsestäsi. Ihan sama missä elämäntilanteessa olisit, löytyy keinot ja konstit siihen ettei vain pääse peppu nuukahtamaan. Ethän SINÄ ole itsesi tiellä tässä suuressa suunnitelmassa? Onko joku muu kyllästynyt tähän, nimittäin minä olen ollut jo pitkään. Tässä tekstissä ei tulla käsittelemään yhtään keinoa, jolla me saataisiin kehosta jotenkin hohdokkaampi rääkkäämällä itseämme. Sen sijaan mietitään, mitä tapahtuisi, jos me tykättäisiin itsestämme vähän enemmän joka päivä.

Aloitin ensimmäisen laihdutuskuurini 9- vuotiaana. Menin karkkilakkoon, koska minua kutsuttiin koulussa lihavaksi. En ollut tätä ennen ajatellut olevani  lihava, mutta ympäristön palautteella on vahva vaikutus. Tästä lähti yli 20 vuotta kestänyt ralli läpi erilaisien dieettien, kuntovalmentajien, lunastamattomien uudenvuoden lupausten sekä tavoitefarkkujen läpi. Joka maanantai lupasin itselleni, että tämä on se viikko, kun minun elämäni tämän kehon kanssa muuttuu ja viimeistään perjantaina pahoinpitelin lupaukseni milloin milläkin keinoin. Näinä vuosina olen ollut normaalipainoinen, huippukunnossa, lievästi alipainoinen sekä reilusti ylipainoinen. Painolla ei tuntunut olevan väliä. En tykännyt itsestäni koskaan.

Itseinhoon perustuvan toiminnan lähtökohta on jo niin negatiivinen, ettei lopputulos voi kuin epäonnistua. Se, että ihminen asettaa itselleen jonkin määreen, muodon tai saavutuksen, jonka jälkeen hän voi olla itseensä tyytyväinen, on kaikkea muuta kuin rakkaudellista toimintaa. Uskallan väittää, että väärät lähtökohdat ovatkin suurin syy erilaisten elämänmuutosten epäonnistumiseen. Lähdetään peppu edellä puuhun. Aletaan korjata oiretta, mutta ei tiedetä alkuperäistä ongelman aiheuttajaa. Ei edes kysytä. Näin minäkin aloitin aina sen uuden elämän kehoni kanssa, kuritin ja vaadin itseltäni kaikenlaisia sirkustemppuja dieettien ja ankaran treenin muodossa ja yritin riittää itselleni. Lopputulos oli kuitenkin aina sama: Jatkuva huono olo omassa kehossa. Keho ja minä emme toimineet yhteen vaan toisiamme vastaan. Meidän on helpompi ottaa vastaan toisen tekemät elämänohjeet ja uskotella itsellemme, että ne tekevät meistä paremman, kuin hiljentyä hetkeksi oman itsensä äärelle ja katsoa tosiasioita silmiin. Itsensä kohtaaminen vaatii pysähtymistä, aikaa ja rehellisyyttä.

Sain toisen lapseni vuonna 2013 ja raskaudet olivat tuoneet kehooni 20 lisäkiloa. Lisäksi pakollinen vuodelepo oli vienyt minut niin huonoon kuntoon, etten saanut nostettua jalkaa suorana eteen. Minulle oli jo toistamiseen diagnosoitu tyypin 2.diabetes. Ajattelin, että nyt ollaan semmoisessa pisteessä, mistä voidaan mennä takaisin siihen mistä lähdettiin tai ottaa ihan uusi suunta. Olin totaalisen kyllästynyt elämään vihasuhteessa kehoni kanssa. Oli pakko olla jokin muu tie. Olin valmis lähtemään sisimmän kuuntelun tielle. Oli aika katsoa itseä sellaisena kuin olin ja olla itselle rehellinen. En tiennyt yhtään mistä lähteä liikkeelle, mutta tiesin, että tarvitsisin konkreettisia tekoja.

Ensimmäisenä roskiin lensi vaaka. Olin elänyt sen orjana ihan liian kauan. Päätin, että se saa riittää mikä peilistä näkyy, numeroista viis. Toisena kyydin kaatopaikalle saivat kaikki mahdolliset ruokaohjeet. Sen sijaan listasin itselleni ruokia, joista pidän ja jotka tiedän ravinnerikkaiksi ja terveellisiksi. Päätin syödä silloin kun minulla on nälkä ja juuri sen verran kuin haluan. Kolmantena luovuin kaikista pienistä ”tavoite”-vaatteista, joita olin säilönyt kaappiini odottamaan sitä kultaista hetkeä, jolloin minä olen täydellinen itseni ja mahdun niihin. Näiden tilalle ostin sillä hetkellä kauniisti istuvia vaatteita, jotka oli ilo pukea päälle. Neljäntenä unohdin kaikki tavoitteet: Päätin, etten enää koskaan mittaa sykkeitä, vyötärönympäryksiä tai liikuttuja kilometrejä. Halusin alkaa liikkua pelkästä liikkumisen ilosta. Viides ja viimeinen päätös oli vaikein: Päätin opetella tykkäämään minusta.

Kun on aina puhunut itselleen ilkeästi ja soimaten, tuntuu aluksi hyvin teennäiseltä ja oudolta sanoa edes mielessään: Sinä olet hyvä. Sinä olet kaunis. Sinä olet ihana. Sinä olet riittävä. Se kuulostaa höpöhöpö-mantralta, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Olen myöhemmin kuullut mielenkiintoisen asian meidän aivojen toiminnasta tähän liittyen. Aivot toimivat kuin tietokone, johon syötetään jatkuvasti dataa eikä se sen kummemmin määritä, että mikä on totta ja mikä ei. Kaikki ajatukset ja sanat, mitkä me itsestämme puhumme, aivot ottaa todesta. Kun tarpeeksi kauan hokee itselleen että on ruma, läski, huono ja kelvoton, voi olla aika varma, että siltä se rupeaa tuntumaan ja se on meille tosi. Hieno uutinen tässä on, että tämän asian voi kääntää myös toisinpäin: Kun alat puhua itsellesi rakkaudellisia sanoja, aivot oppivat pikkuhiljaa uuden tavan ajatella. Itsensä voi siis uudelleen koodata ihan meistä jokainen! Suunnanmuutoksen myötä aloin siis puhua itselleni kauniisti, ensin haparoiden ja sitten varmemmin. Tämän lisäksi aloin tutustua itseeni uudelleen. Kysyin: Kuka sinä olet ja mitä sinä haluat tässä elämässä tehdä? Oletko koskaan kysynyt itseltäsi näitä kysymyksiä?

Olin kerran eräällä vyöhyketerapian kurssilla, jossa kurssittaja sanoi: ”Jos ihminen ei saa elämässään laajeta henkisesti, hän alkaa laajeta fyysisesti.” Tämä kolahti minuun! Juuri näin oli tapahtunut. Olin kaiken tohotuksen keskellä unohtanut kysyä itseltäni, mitä minä oikeastaan olen ja haluan. La dolce vita oli kohdallani muuttunut makean elämän sijasta suklaan syömiseksi. Maku elämään tulee jokaiselle niistä asioista, joita hän rakastaa ja joka saa sielun syttymään, esimerkiksi työ, harrastukset, ihmiset, luonto ja taide. Minä olin syönyt itselleni iloa, koska en elänyt sitä elämää, jota halusin elää. Oli aika tehdä lisää muutoksia.

Ensimmäisen kahden vuoden aikana laihduin yli 20 kiloa. Puolen vuoden jälkeen oli diabetekseni kadonnut. Se oli fyysinen muutos, joka johtui vain ja ainoastaan sisäisestä muutoksesta. Ilman armollisuutta, ilman uudenlaista sisäistä dialogia lopputulos tässä ei olisi ollut sama. Aloin jälleen tanssia intohimoisesti. Huomasin, että minulla on sillä saralla vielä paljon annettavaa ja työtä tekemättä. Halusin palata opettamaan. Tanssittamoa ei olisi ilman tätä muutosketjua enkä olisi elämäni parhaassa ihmissuhteessa. Se, mikä alkoi itsensä kuuntelusta ja ruokailutapojen muuttamisesta, oli hyvin nopeasti laajentunut koko elämää koskevaan muutokseen. Isot pyörät liikkuvat- tällä kertaa oikeaan suuntaan!

Tanssiopettajan ja kehohoitajan ominaisuudessa törmään päivittäin tähän samaan tematiikkaan: Keho on muuttunut itselle vieraaksi ja sen kanssa ei ole hyvä elää. Uskon, että tietyllä tavalla tämä asia kuuluu meidän kaikkien elämään ja on jotain, jonka kanssa meidän kuuluukin vähän kamppailla. Se on osa ihmisenä kasvua. Itselleni tanssiminen ja liikkuminen ovat apuvälineitä siihen, että tunnen oloni hyväksi kehossani. Liikunnan tuoma lämpö ja tanssiliikkeet auttavat hahmottamaan omat ääriviivat ja koen olevani kokonainen ihminen, joka kiinnittyy aikaan ja paikkaan. Olen myös aina kokenut olevani tanssiessa kaunis. Pystyn liikkeellisesti tuomaan kehostani ulos niitä asioita, joille ei ole sanoja. Keho on kuin sisäisten virtojen tulkki, joka tuo esiin jotain, mitä en pystyisi muuten ilmentämään.

Tanssin opetuksessa pyrin kannustamaan ihmisiä nimenomaan kokemaan sen, miltä omassa itsessä tuntuu. Tanssittamolla emme pyri täydelliseen muotoon, vaan siihen, että jokainen valjastaa oman kehon käyttöönsä sillä tavalla, miten se jokaisella soi. Jokainen tuo saliin oman kehokokemuksensa ja olemme kaikki sillä polulla omassa vaiheessamme. Toinen viihtyy nahoissaan tutummin ja toinen vasta tunnustelee omaa olemassa oloaan. Kaikelle on tilaa. Se, mikä meille tämän päivän aikuisille on kaikkein vaikeinta, on armollisuuden ja lempeyden osoittaminen itselle. Kukaan muu ei turhaudu meihin nopeammin kuin me itse. Se peilistä katsova ihminen näyttää tuskastuttavan kömpelöltä ja ylipainoiselta, joka ei millään opi sitä, mikä toisille näyttää helpolta. Tulee lisää syitä puhua itselle rumasti. Olen huono. Olen ruma. Olen epäonnistuja. Tämän puheen voi aina lopettaa. Se ei tarkoita sitä, että olemme aina iloisia ja positiivia eikä mikään saa tuntua koskaan pahalta. Siinä mennään taas toiseen vääristymään. Sen sijaan opettelemme hyväksymään itsessämme asioita ja näkemään itsessämme koko kirjon, johon sisältyy sekä vahvempia että heikompia ominaisuuksia.

Tänä päivänä hyvin moni ammatti vaatii meiltä hirmuisen määrän ajatustyötä sekä päätteellä istumista. Suurin osa energiasta kuluu aivojen käyttöön. Tämä näkyy kehollisesti niin, että meistä tulee leijuvia päitä. Kokemus itsestä kokonaisena ihmisenä katoaa. Naisilla tämä näkyy usein niin, että käytetään valtava määrä aikaa ja rahaa oman pään ulkoisten osien kaunistukseen ja hyvinvointiin, mutta koko loppuvartalo saattaa olla hyvin vieras käsite, joka parhaimmillaan verhotaan vielä mustaan väriin joka päivä. Kun kokemus omasta kehollisuudesta häviää, voi kadota myös halu huolehtia itsestä. Ei välitetä ravinnosta eikä kuunnella kehon antamia vihjeitä kivusta, joka parantuakseen kaipaisi ainoastaan kehon liikuttamista ja huoltoa. Keho vaimennetaan lääkkeellisesti ja jatketaan elämistä kuin sitä ei olisi olemassa.

Usein unohdamme myös itsemme koskemisen. On tieteellisesti todistettu, että ihmisen perustarve on kosketuksi tuleminen ja kaipaamme sitä. Milloin viimeksi kävit oman kehosi silittämällä läpi? Oletko koskaan tutkinut, miltä näytät ja tunnut? Tuntisitko oman vartalosi muiden joukosta, jos sinun pitäisi sokkotestillä tunnustella sinusta tehtyä mallinukkea? Me odotamme kumppaneiltamme paljon ihailua ja kosketusta, mutta itsensä tunteminen pelkästään toisen kosketuksen kautta voi jäädä vajaaksi. Silloin ei olla olemassa ilman sitä toista. Uskon, että oman vartalon koskemisessa meitä sitoo vielä hieman vanhat uskonnollisuudesta kumpuavat kiellot itsensä hyväilystä. En puhu tässä kuitenkaan seksuaalisesta kosketuksesta, vaikka se sitäkin saa olla. Kun ihminen on sinut omissa nahoissaan, se tuo rentoutta ja hyvää virtaa myös seksielämään. Puhun tässä neutraalista, jokapäiväisestä oman vartalon koskemisesta. Kehoa voi hoitaa vaikka rasvaamalla itsensä päästä jalkoihin ja samalla suoda sille muutama hyvää tekevä ajatus. Tämä on minun lempikohtani. Minulla on itse asiassa tosi kivat pohkeet. Voit myös tehdä itselle pieniä hierontoja vaikka kämmeniin tai reisien sivulle tai käydä koko kehon läpi reippaalla silitysotteella. Samalla saat pintafaskian ihossa rennoksi ja veri lähtee kiertämään.

Nykyään puhutaan paljon maadoittumisesta. Minulle maadoittuminen käsittää sen, että tilanteessa, jossa elämme liikaa oman päämme sisällä, kasvatamme itsemme takaisin osaksi tätä hetkeä. Konkreettisesti kehomme kaipaa kosketusta maahan. Ajatukset laittavat meidät leijumaan, joten tarvitsemme jotain, joka vetää meidät takaisin tälle pallolle. Tähän on useita hyviä keinoja: ulkona liikkuminen, alasti oleminen (ei ehkä ihan joka paikassa ulkona suotavaa 😉 ), rakastelu, liikunta,saunominen, uiminen, puutarhatyöt ja fyysiset kotityöt. Joku voi maadoittua myös ihan tietoisella meditaatioharjoituksella, jossa makoillaan lattialla ja mielikuvien myötä kasvatetaan itsellemme juuret maan keskipisteeseen. Tämä auttaa meitä keskittymään tähän hetkeen, jotta aivomme eivät suotta juoksisi menneessä tai tulevassa.

Tämä pieni pintaraapaisu kehossa elämisestä osoittaa jo, että se ei ole mikään yksinkertainen paketti. Meistä jokainen voisi kirjoittaa oman matkansa ja ne kaikki olisivat täynnä kipupisteitä ja oivalluksia. Tänä päivänä minä en juokse enää kilpajuoksua kehoni kanssa enkä taistele sitä vastaan vaan koen, että se on oiva kumppani. Se ei ole prototyyppinen tanssijankeho eikä sillä mennä mallikisoihin, mutta minulle se riittää ja silloin se riittää tähän elämään. Minullakin on päiviä, jolloin nahka kiristää eikä todellakaan ole hehkeä olo, mutta syvä virtaus kulkee kuitenkin itsensä välittämisen ja rakastamisen tiellä. On helppoa tehdä hyviä ravintovalintoja, kun haluaa itselleen hyvää. Toisinaan stressaava elämäntilanne ajaa minut vanhoihin toimintatapoihin ja huomaan hoitavani itseäni ruualla. Se on kuitenkin vain vaihe, eikä vie enää mukanaan tai aiheuta minussa tarvetta parjata itseäni siitä.  On helpompaa myös antaa itselle lepoa, kun opettelee armollisuutta.

Kaiken tämän kehopuheen keskellä tulisi kuitenkin muistaa se, että elämä olisi nimenomaan ELÄMÄÄ kehossa.

ELÄMÄÄ.

Keho on yhteistyökumppani ja matkaväline, jolla me taitetaan tätä huikeaa matkaa, jota elämäksi kutsutaan. Ei siis käytetä sitä matkaa pelkän kulkuvälineen tuunaamiseen, vaan valjastetaan itsemme hyvillä varusteilla, laitetaan tankkiin vahvaa  sielunravinnetta ja ELETÄÄN !

Kirjoittaja on Henna Ikkala, Tanssittamon yrittäjä, tanssija, vyöhyketerapeutti, äiti, kumppani, ystävä ja elämän ihmetteljiä.

Jaa tämä kirjoitus: