Kun ajatellaan tanssimista ja tanssijoita, ensimmäiset mielikuvat ovat aina sulavasti liikkuvista ihmisistä kauniissa asennoissa. Todellisuudessa sulavuuteen päätyminen edellyttää monta kömpelöä hetkeä. Näistä hetkistä ei vain oteta kuvia. Monella tanssimisen ja liikkumisen harrastaminen päättyykin siihen, että ei koeta itseä sopivaksi, koska ei heti tunnu helpolta, ketterältä ja sulavalta. Ymmärrän tunteen täysin. Kukapa sitä huvikseen haluaa tuntea itseään notkeaksi kuin norppa ja rimpuilla epämukavasti muiden seurassa? Mitäpä jos kertoisin, että kömpelyyden salliminen itselle on kuitenkin juuri oikea portti kaikkeen tanssimiseen ja liikkumiseen?

Minua on aina kauhistuttanut tehdä temppuja ja akrobaattisia liikkeitä. Olen rakastanut tanssimista, mutta heti kun se on viety pois jalkojen päältä, olen ollut täysin vieraalla maalla, vieraassa kehossa. Käteni eivät kannata ja elopainoni tuntuu taistelevan kaikkia fysiikan lakeja vastaan. Olen tuntenut itseni tältä osin kömpelöksi lapsesta saakka, jolloin katsoin ihmetellen jumppatangoissa kieppuvia ystäviäni. Olen aina ollut myös ruumiinrakenteeltani vähemmän hentoinen, joten olen erehtynyt ajattelemaan, ettei minusta ole sulavaksi ja ketteräksi. Se on hennompien hommia! Kehitin itselleni kömpelyyden identiteetin. En tee, koska en voi. Eristäydyin sellaisista tilanteista, joissa olisin joutunut kokeilemaan jotain uusia temppuja. Hävettikin kun ei uskaltanut. Rajasin mielessäni itseni jalkojeni päällä tanssivaksi yksilöksi vuosikausiksi.

Tampereen konservatoriossa opiskellessani huomasin, että kehoni ei ehkä olekaan niin ketterä mutta se on vahva. Nykytanssi haastoi lattiatasoon, mönkimään ihmeellisiin asentoihin jotka eivät pyrikään näyttämään kauniilta. Kuinka vapauttavaa! Löysin uusia tasoja liikkua ja ymmärsin, ettei kaikkea tarvitsekaan osata ja tanssimisesta voi silti nauttia täysin sieluin. Kun teimme loppuprojektia, ohjaaja kysyi meiltä kaikilta, mikä on hankalinta tanssimisessa. Vastasin luonnollisesti ja pahaa aavistamatta: ”Akrobatia ja se, että pitäisi esittää miestä.” Onnekseni sain esittää miestä sekä heittää takaperin voltin kahden miehen kannatellessa käsivarsiani. Olin järkyttynyt, mutta päätin että minä opettelen tämän. Sain ohjausta. Sallin itselleni pelon, turhautumisen, epäonnistumiset ja sallin myös toisen ohjata itseäni johonkin joka oli minulle vaikeaa. Tästä tapahtumasta on jo 11vuotta, mutta olen edelleen itsestäni ylpeä. Jos olisin jänistänyt, se tuskin olisi jäänyt mieleeni ja uskottelisin edelleen itselleni olevani jotenkin erityisen kömpelö ja epäkelpo. Mitä itse keksimää harhaa ja valhetta me usein itsellemme puhummekaan!

Vaikka puhun tässä akrobatiasta, tiedän, että samoja tunteita käydään läpi kaikkien uusien asioiden kanssa, jota opetellaan ja joihin on liittänyt itsestään jonkin uskomuksen. ”En osaa tanssia. Minulla ei ole rytmitajua. Minä en osaa käyttää tietokoneita.  Olen aina ollut huono puhumaan yleisölle.” Nämä ovat kaikille meille tuttuja ajatuksia. Jos palaamme ajassa taaksepäin, löydämme tapahtumat näiden ajatusten takaa. Mitä jos hyväksyisimme ne ja tekisimme silti? Hyväksyisimme sen, onnistuminen tuleekin vasta puolen vuoden päästä? Siihen asti voi nautiskella niistä asioista mitä jo osaa ja alkaa puhua itselleen niistä. ”Kylläpä jalka nousi tänään! Ihanasti on lantio lähtenyt liikkumaan! Osaan jo kirjautua tähän ohjelmaan ja palaverikin meni tänään tosi sujuvasti.” Jes!

Tämä sama tematiikka pätee myös tanssisalien ulkopuolella. Törmäämme jatkuvasti työssämme uudistuksiin ja toimintamalleihin, joita pitää opetella. Tekniset laitteet hämmentävät ja niiden sisältämät ohjelmistot pistävät piruetit rullalle päässämme ja tekee mieli lopettaa. Osastoja yhdistetään ja koko paletti pitää kasata uudestaan. Työkaverit vaihtuvat ja niihinkin pitäisi tutustua.Kuinka armeliaita olemme uuden alussa itsellemme ja muille? Sallimmeko aikaa opettelulle ja tutustumiselle? Uuden asian muuttuminen rutiiniksi vaatii puoli vuotta päivittäistä toistoa. Tekee suuren eron ilmapiiriin, keskitytäänkö ainoastaan siihen, mikä ei tällä hetkellä toimi koska se on vasta kehittymässä, vai annetaanko positiivista huomiota myös asioille, jotka jo sujuvat.

Tällä hetkellä osaan jo nauttia siitä, että keho ei kykene kaikkeen heti mitä haluan sillä tehdä. Silloin tiedän, että tämä on se, jota lähdetään työstämään. Ei hampaat irvessä ja piiskan kanssa vaan leppoisasti tutkien, itselleen lempeästi nauraen. Välillä turhauttaa, mutta en anna sen olla esteenä asialle, jossa haluan kehittyä. Toivon, että tämä välittyy myös opetuksessani. Jos aina tekee vain sitä mikä on mukavaa, valmiiksi helppoa ja sujuvaa, ei kehity koskaan. Uuden asian sisäistäminen kunnolla vaatii keholta 10 000 toistoa. Yhden tanssitunnin aikana ehtii tehdä yksittäistä liikettä korkeintaan 100 kertaa, tuskin sitäkään. Annetaan meidän kehoille aikaa, nautitaan siitä mitä ne jo osaa ja sallitaan kömpelyys ja rosoisuus niiltä osin, jotka ovat vielä muhimassa.

Kirjoittaja: Henna Ikkala, Tanssittamo yrityksen touhunainen, koko kehon vyöhyketerapeutti, iltapäiväkerhon puuhatäti, äiti ja elämänihmettelijä.

Jaa tämä kirjoitus: